"Me tapaamme voiton päivänä, sillä Vietnam on voittamaton", laulettiin laulussa. Tänään voiton päivä tai VE (Victory of Europe) on iso uutinen kaikissa niissä maissa joissa natsismin kukistaminen katsotaan voitoksi.
Suomalainen populaarilehdistö ei tähän ryhmään halua lukeutua. "Venäjän tiedotusvälineissä luodaan kuvaa, että kaikki maat jakavat Venäjän käsityksen toisen maailmansodan päättymisestä", Ilta-Sanomat ilakoi. Asiantuntijat ja kolumnistit, nuo historian rakkikoirat, ovat mukana Suomen historian vääristelyn juhlassa, jossa suomalainen nationalismi elää taas mustanpuhuvia hetkiään. Suomen tosiasiallinen liittoutuminen jatkosodassa natsi-Saksan kanssa unohtuu, unohdetaan ja painetaan pois.
Suomen historian perusasioihin kuuluu, että Neuvostoliitto hyökkäsi talvisodassa ja voitti sen. Sen päätteeksi solmittiin aivan yhtä ikuisiksi ajoiksi kuin rauhoja on tuhansia vuosia valtioiden välille solmittu Moskovan rauha (siis ei "välirauhaa", joka on terminä vain propagandaa). Tämän Moskovan rauhan Suomi rikkoi hyökkäämällä Neuvostoliittoon yhdessä aseveljensa Saksan kanssa 22.6. 1941.
Sodan julistusta ei annettu, mikä ei ole kunniaksi sekään. Saksa painosti sodanjulistukseen, muistammehan Adolf Hitlerin puheen liitosta Suomen kanssa 22.6. aamuyöllä samalla kun Saksa julisti sodan Neuvostoliitolle, mutta vasta Neuvostoliiton vastaiskut pelastivat Suomen hallituksen, se saattoi vain todeta maan olevan sodassa 25.6. 1941 sen sijaan, että eduskunnan olisi annettu päättää ja presidentin julistaa sen jälkeen sodan syttyneeksi, kuten oli jo etukäteen sovittu. Näin virallinen Suomi antoi ymmärtää ettei se olisi ollut sodassa 22.-24.6. 1941 kenenkään kanssa. [Tietysti on kysyttävä, miksi se ei sanonut SITÄ ääneen. Tietysti koska liitto Saksan kanssa oli de facto.]
Suomessa olevat saksalaisjoukot (150-200 000 sotilasta), jotka olivat tulleet maahan kevään 1941 aikana edellisvuoden läpikulkusopimusen kirjainta ja sisältöä vääristellen, toimivat itsenäisesti Saksan sodanjohdon alaisina, mutta niille oli alistettu myös useita suomalaisia divisioonia. Sellainen sodankäynti ei ole erillissotaa.
Erillissota on myös sodan todellisen kulun häivyttämiseen kehitetty propagandatermi, jota ei voi käyttää ennen kuin se muodossa tai toisessa realisoituu. Muutamaa kuukautta myöhemmin kyllä muodostuu ajatus erillissodasta (ja erillisrauhasta), ja ennen kaikkea sen jälkeen, kun Saksan tappio on käynyt sodanjohdolle selväksi, tähän mahdollisuuteen hiljalleen panostettiin. Mutta sodan alussa, kun vielä uskottiin "kuuden viikon" voittoon ja siis lyhyeen sotaan, ei erillissodasta ole mitään puhetta. Näyttäkää minulle semmoinen lähde ja siihen liittyvä pätevä tulkinta!
Kaikkein naurettavinta on kiistää yksittäiset hyökkäystoimet sodan alusta lähtien. 22.6. aamuyöllä - ennen Hitlerin puhetta - suomalaiset miinoittivat Suomenlahden, pommittivat puheen jälkeisinä päivinä saksalaisten apuna mm. Leningradia ja tekivät rajanylityksiä joka puolella itärajaa, ennen muuta Saksan hallitsemalla alueella Lapissa. Näistähän Mauno Jokipii on tärkeimmän kirjansa "Jatkosodan synty" tehnyt. Lukekaa se ja Kalle Korven väitöskirja Oulusta. Älkää lukeko huonoja historioitsijoita ja kolumnisteja ja aivan surkeita lehtikirjoituksia, joissa kaikki on vain propagandaa. Opetelkaa ajattelemaan Suomen historiaa yrityksenä kertoa totuus, älkääkä tyytykö ideologisiin ja nationalistisiin fraaseihin. Historia on tiedettä ja sen pitää olla tiedettä, ei nationalistista propagandaa ja hämäystarkoituksessa työstettyä vääristelyä, johon esimerkiksi Helsingin Sanomien pääkirjoitus jopa kannusti piispa Henrikin ja Lallin tapausta kommentoidessaan.
Hulluinta on se, mitä olen nähnyt esimerkiksi tohtori Jukka Seppisen sanovan televisiossa: "Jatkosota oli puolustussotaa, jota käytiin offensiivisessa muodossa." Virke on vanha ja paljon toisteltu, mutta että vuonna 2005 joku tohtorikollegani viitsii tämmöistä fuulaa mennä puhumaan. Hyökkäys on hyökkäys, se ei ole puolustusta. Historioitsija, joka väittää tällaistä on joko hölmö, propagandisti tai molempia. Railakkaasti esiintyvä Seppinen onnistuu usein myös epäonnistumaan: tässä yksi niistä kerroista.
Uusittakoon tässä viimevuotinen kirjoitukseni vuosilukukorjauksin:
Toinen maailmansota loppui 60 vuotta sitten: ensimmäinen antautumissopimus kirjoitettiin aamuyöllä (klo 2:41) 7. päivä Ranskan Rheimsissä sijaitsevassa kenraali Eisenhowerin päämajassa ja se piti tulla voimaan 8.5. klo 11 seuraavana iltana, mutta se ei Stalinille kelvannut. Koko jengin piti tulla puna-armeijan valloittamaan Berliiniin allekirjoittamaan antautumissopimus uudelleen 8.5. ja sen mukaisesti aselepo tuli voimaan virallisesti vasta puolelta öin, siis tultaessa 9:nnen päivän puolelle.Neuvostoliiton puolesta paperit Rheimsissä allekirjoittanut upseeri lähetettiin Moskovaan. Ei kai kukaan ylläty, kun tiedetään että hänet ammuttiin myöhemmin. Niinpä voiton päivä on vasta idässä 9.5., mutta läntisessä maailmassa VE-päivää (Victory of Europe) tavataan juhlia jo päivää aiemmin.
Natsismin kukistaminen on todellinen voiton päivä kaikille liittoutuneille. Suomi oli sodassa aivan väärällä puolella. Sillä ei pidä ylpeillä, vaikka onnellinen lopputulos houkuttaakin nyt keksimään vääriä perusteluja asialle. Natsi-Saksan puolella taistellut joutaa mietiskelemään tekosiaan riittävän monta sataa vuotta - nyt halutaan se tosiasia häivyttää mielistä ja kielistä.
35 kommenttia:
Olipa rohkeasti kirjoitettu. Yleensä jos tätä kantaa kapakassa edustaa, niin tuppaa tulemaan turpaan. Vain Mannerheimin henkilöön kajoaminen lienee suurempi synti tuulipukujen tuomioistuimessa.
-Simahaukka-
Mikäs tässä puhuessa - ne muut puhuvat höpöjä. Minä yritän sitä vältellä, vaikka kyllä sitä itselläkin on lipsunut joskus. Mutta nyt ollaan menty vääristelyn puolelle ja jonkun täytyy vähän uskaltaakin.
En tiedä mitkä olisivat olleet tosiasialliset polittiset edellytykset Suomella pysyä toisen maailmansodan puolueettomana sivusta katsojana (Pietari kun sattui olemaan tykinkantaman päässä Suomen silloisesta rajasta), joka tapauksessa liittoutuminen Saksan kanssa tuntuu jälkikäteen ajateltuna äärettömän luontevalta asialta. Tietty selkeä vaaliheimolaisuus meillä Saksan kansanluonten kanssa on. Saksa on ihaltu isoveli jonka ulkonaisia toimintamalleja on kopioitu siitä huolimatta että täkäläisen niemen asujaimistoa ei ole ihan suoraan vihitty niihin samoihin sisäisiin näkyihin jotka avautuvat wagneriaanisten ja nietzscheläisten vuorenhyrkänteiden ja kuillujen poimuilevassa maastossa tuolle isoveljelle.
Kekkonenkin sanoi että kansallisosialistinen ideologia sen enempää kuin fasistisen ankarat toimintamallit eivät suoraan sovi meille, kahdesta syystä: koska täällä ei kyetä omaksumaan ajatustavan syvintä henkeä, ja koska ei ole luultavaa että tuon "suuren kulttuurikansan" valitettavaa kansallista itsepetosta muutenkaan olisi syytä kovin paljon ihailla.
En tiedä puolueettomuudesta, mutta tuskinpa nyt hyökkäykseen olisi ollut pakko lähteä.
Mistähän tämäkin käsitys siitä, että puolueettomuus olisi ollut mahdotonta, onnistuihan siinä Ruotsikin. Mistäpä muusta kuin selittelystä: suomalaiset ovat kuin pahanteosta kiinni jääneet lapset; mikä tahansa selitys käy ja kuulostaa itselle uskottavalta.
Mielenkiintoinen kirjoitus. Kiitokset,
rva M.
Aika tyhmää sympatiseerata Stalinia ja rinnastaa Suomen ja Ruotsin tilanne Barbarossan alkaessa. Suomen sotahistoria on kunniakas. Suomi taisteli menestyksellisesti molempia diktaattoreja, sekä Stalinia että Hitleriä vastaan demokratian puolesta ja oli jo voittajien puolella sodan päättyessä. Hyvä Suomi.
Järkeen käypää. Näin voiton päivänä voi miettiä sitäkin, miksi Suomen pääkaupunkiin on täysin mahdoton kuvitella Pariisin tapaan metroasemaa nimeltä Stalingrad. Vai onko?
Kommenttini oli siis kohdistettu Sediksen alkuperäiseen kirjoitukseen. Anonyymejä tai nimimerkkejä ei ole syytä noteerata keskustelijoina.
KK,
Onko sinut syytä noteerata keskustelijana?
H.K.
Aika tyhmä mielipide KK:lta.
Hyvä Mocartes. Suomea ei saa voittajien puolelle millään. Unohtui tuo sodan julistus silloinkin kun puoli vaihtui. Pariisin rauhansopimus kertoo, ketkä ovat voittajia, ketkä häviäjiä.
Barbarossan alkaessa oli myöhäistä miettiä mitään. Vuoden 1940 mittaan Saksan miehitysuhka kohdistui nimenomaan Ruotsiin. Suomi liukui vapaaehtoisesti johtajiensa päätöksellä Saksan syliin. Kaikki tunnustivat että siinä prosessissa nimenomaan luovuttiin demokratiasta!
Demokratuuri oli L. A. Puntilan termi jatkosodan Suomesta, jota hallituksen sisärengas johti huimilla valtuuksilla.
Keskustelussa pyydän pysyttäytymään asiassa: minä en tässä ylistä ketään, toteanpa vain perusasioita tavalla, joihin poliittismieliset tautologiat kuten "Suomen sotahistoria on kunniakas" eivät kuulu. Semmoiset lauseet ovat propagandaa, eikä niillä ole historian tai sen tulkinnan kanssa mitään tekemistä. Keskinäistä kehumista siis, joka voi olla psykologisessa sodankäynnissä ja terapiassa tarpeen, mutta ei historiankirjoituksessa.
Tulkinnoillaan Sedis kuitenkin asettuu Stalinin puolelle Suomea vastaan, ja Ruotsin tilanne Suomen selän takana oli aivan eri. Stalinin tavoite ei ollut Moskovan rauhan jälkeenkään miksikään muuttunut: suomalaiset ajasta ikuisuuteen tai ainakin Siperiaan. Suomen demokratia on aina kestänyt hyvin vertailun NL:n kanssa. Lapin sodassa Suomi taisteli Saksaa vastaan luultavasti paljon rankemmin tappioin silti voittaen kuin moni liittoutunut maa koko sodan aikana. Huomattavasti Sedistä totuudenmukaisemman kuvan asiasta antaa vaikkapa professori Kuisma kirjoituksellaan ( http://www.kaleva.fi/
html/JTpage477032.html) Kalevassa.
Siteeraukset arvostamaltani prof. Kuismalta, joka ei mainitse Ilkka "Jukan veli" Seppisen kauppasuhteita esitellyttä hyvätasoista väitöstä lähteenään:
Kuisman mielipide:
"Mieluiten Suomi olisi tietysti alkujaankin pysynyt irti sodasta, ja kun puolta oli pakko valita, liittolaisia olisi otettu demokraattisista länsimaista."
Faktaa:
"Berliinistä talvisodan aikana raportoinut Mäntän paperitehtailija R. Erik Serlachius puolestaan totesi, ettei hän tuntenut ainuttakaan vientiteollisuuden "todella korkeaa herraa", joka olisi riittävän saksalaisystävällinen voidakseen tunnustella suhteiden parantamista Hitlerin valtakuntaan."
Mielipide:
"Berliiniä oli kuitenkin lähestyttävä. Mutta niin ei tehty siksi, että Hitleristä olisi pidetty tai natsi-Saksan linjaa ihailtu. Kesällä 1940 Suomi oli yksinkertaisesti niin pahassa loukussa, että melkein mihin tahansa edes oljenkortta muistuttavaan oli koetettava turvautua."
Edellistä tukeva mielipide:
"Toisaalta Moskovan rauhan voittajavaltio Neuvostoliitto painosti vaikutuspiiriinsä joutunutta pikkuvaltiota. Suomalaisilla ei voinut olla tältä suunnalta odotettavissa kuin kuolemansyleily. Vankileirien saaristot, miljoonien ihmisten likvidoinnit ja koko Stalinin julma diktatuuri tunnettiin aivan liian hyvin. Tähän ei tarvittu edes ryssänvihaista propagandaa, jota toki oli myös yllin kyllin tarjolla."
"Toisaalta Moskovan rauhan voittajavaltio Neuvostoliitto painosti vaikutuspiiriinsä joutunutta pikkuvaltiota."
Minä: Vaikka en peesaakaan Ylikangasta tässä täysin, voin hyväksyä hänen "välirauha"-termin merkityksen painotuksensa, olenhan siitä itsekin väitöskirjassani 1999 jo kirjoittanut. Lähteet ovat siksi minulle kovin tuttuja. Kuisman kirjoitus on tältä osin osoittelevaa, kuin toisinto SAT (Suomen Aseveljien Työjärjestön) salaisesta propaganda-aineistosta. Ei ihme, että hän sanoo, ettei propagandaa olisi edes tarvittu...
Neuvostoliiton painostus ajoittuu huomattavasti myöhemmäksi kuin Saksan suuntautuminen. Se on siis jälkikäteinen selitys.
Mielipide, joka on väännetty johtopäätöksen muotoon:
"Vetäytymistä rauhalliseen puolueettomuuteen ei yksikään suurvalta siis Suomelle sallinut."
Suomi OLI puolueeton. Suomi jätti puolueettomuutensa. Tämä on asioiden kulku, kyse ei ole vetäytymisestä.
"Kun Suomi lähestyi tässä tilanteessa Saksaa, se ei todellakaan tehnyt sitä poliittisten sympatioiden vuoksi. Hitlerin Saksa ja natsit eivät olleet laajalti suomalaisten suosiossa. Mutta kytkös Saksaan lupasi silti edes pienen eloonjäämismahdollisuuden."
Kyllä tämä pitäisi nyt enemmän kuin Paasikiven kysymyslauseella perustella.
Seuraava sitaatti kertoo paljon:
"Se ei ollut paljon. Paasikiven ja riittävän monen muunkin mielestä se oli silti tuhat kertaa enemmän kuin mitä toinen jo lähellä toteutumista ollut vaihtoehto - Stalinille alistuminen - uhkasi tarjota."
Nyt tulee kysymykseen se, että mitä Kuisma tarkoittaa "riittävän monella" - jotakin Saksan suuntaan joka tapauksessa vetävää valtaeliittiä? Eri mieltä en ole, haluaisin vain, että se sanottaisiin ääneen: miten Stalinille voi enää alistua, kun rauhansopimus oli juuri solmittu ja pantu voimaan?
Ja Kuisman katsaus päättyy historiapoliittiseen propagandaan tässä päivässä: "Suomen oli pakko valita lähellä olevan pirun ja kaukaisemman belsebubin väliltä ja toivottava, että pahan voimat lopulta tuhoavat toisensa."
Pakkojen historiaa. En tätä nyt varmaan sitten niin paljon kehuisi kuin Mocartes haluaisi. Ei kuulu Kuisman parhaisiin saavutuksiin. Mutta eipä niitä Kalevaan kirjoitellakaan.
Sanottakoon, että en pidä Mocartesin tyylistä, jossa puhutaan siitä, että me historian ammattilaiset kilpailisimme "totuudenmukaisemmasta" historian esityksestä.
Enkä sitä paitsi usko siinä suhteessä jääväni kakkoseksi kenellekään.
Mocartes, keskustele argumentein.
Kuka tykkää mistäkin tyylistä. Eiköhän kommentoijalla ole vapaus käyttää sitä tyyliä mikä kulloinkin tai aina huvittaa, ja bloginpitäjällä taas oikeus poistaa ne kommentit, mitkä haluaa poistaa. Eipä tuo Sediksenkään argumentointi sen paremmin alkuperäisessä postauksessa kuin Kuisman kirjoituksen kommentoinnissa vakuuta. Itse kukin lukija päättäköön, mille kannalle asettuu vai muodostaako aivan omansa, jos haluaa, mitä nyt kulloinkin päätettävissä on.
Se, jonka tässä olisi pitänyt vakuuttaa olet tietysti sinä, Mocartes. Eipä tähän muuta kuin "sat sapienti".
Quot capita, tot sensus.
Tyylillesi uskollisena siteerasit... Trubadurixia Asterix-sarjakuvasta.
Vaikka valitettavasti näissä historiakeskusteluissa ei nyt mielipiteillä ihan pärjätä.
Pitää olla enemmän pateksia! Osoituksena siitä, että Sinulla niitä sitä tunnu olevan siteeraan tässä kauniiksi lopuksi parhaita palojasi: "Aika tyhmää sympatiseerata" [...] "Aika tyhmä mielipide" [...] "Tulkinnoillaan Sedis kuitenkin asettuu Stalinin puolelle Suomea vastaan" [...] "Huomattavasti Sedistä totuudenmukaisemman kuvan" [...]
Mutta pääsit varmaan tavoitteeseesi. Järkevä keskustelu päättyi ja sait levitellä metatason latteuksiasi joka toiseen kommenttiin. "Hyvä Suomi."
Mutta tervetuloa historian opiskelijain piiriin!
Historiasta on aina mukavaa keskustella! Yhtä sanamuotoa en malta olla nostamatta esiin: "Tämän Moskovan rauhan Suomi rikkoi hyökkäämällä Neuvostoliittoon yhdessä aseveljensa Saksan kanssa 22.6. 1941. Saksa painosti sodanjulistukseen, muistammehan Adolf Hitlerin puheen liitosta Suomen kanssa 22.6. aamuyöllä samalla kun Saksa julisti sodan Neuvostoliitolle, mutta vasta Neuvostoliiton vastaiskut pelastivat Suomen hallituksen, se saattoi vain todeta maan olevan sodassa 25.6. 1941 sen sijaan, että eduskunnan olisi annettu päättää ja presidentin julistaa sen jälkeen sodan syttyneeksi, kuten oli jo etukäteen sovittu."
Sana on "vastaiskut".
Käsky ylimääräisistä harjoituksista (de facto liikekannallepano) oli annettu 17.6.1941. Samalla aloitetiin pääesikunnan laajentaminen sodanajan päämajaksi. Valmisteluja siis tehtiin raskaalla kädellä.
22.6., kun Saksa aloitti offensiivinsa, Suomen puolustusvoimien ryhmitys oli puolustuksellinen. Tällä seikalla lienee usein perusteltu Suomen asemaa ei-aktiivisena osapuolena. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että ylijohdolle oli varattu paljon suuremmat reservit kuin puolustussuunnielma edellytti. Jotain sekin kertoo.
Mitä siis Suomen taholta konkreettisesti tehtiin Saksan hyökkäyksen hyväksi ennen kuin Suomi katsoi olevansa sodassa? Jos jätetään aina tulkinnanvaraiset aatehistoriat vähemmälle ja katsotaan vain tapahtumahistoriaa, eivät nuo tietyt kesäkuun päivät vielä näytä kovin sotaisilta suomalaisten omia toimia ajatellen.
21.-22.6. välisenä yönä Suomen sukellusveneet osallistuivat miinoitukseen Saksan merivoimien kanssa.
22.6. Kronstadtia pommittaneet saksalaiskoneet tankkasivat Utin kentällä, jossa oli nyt myös saksalaista huoltohenkilökuntaa (toki suomalaisiakin).
22.6. suomalaisjoukot miehittivät Ahvenanmaan ja joutuivat matkalla sinne neuvostohyökkäyksen kohteeksi. Samalla neuvostokoneet pommittivat myös Alskärin linnaketta. Hyökkäyksillä ei ollut suurta vaikutusta, ja Ahvenanmaan miehitys vietiin loppuun nopeasti.
22.6. neuvostotykistö avasi tulen Hangon rintamalla. Tähän tulitukseen Suomen merivoimat vastasivat.
22.-24.6. tapahtui ilmeisen molemminpuolisia rajaloukkauksia maarajalla. Neuvostoliittolaiset tunkeutuivat muutaman kerran myös ilmateitse Suomen puolelle.
23.6. saksalaisten pommikoneiden piti nousta Malmin kentältä Stalinin kanavaa vastaan tehtävälle taistelulennolle, mutta sää esti aikeet. Kenttähemkilökunta oli Malmillakin jo osin saksalaista.
Tämän kaltaisia tapahtumia on vaikea rinnastaa aktiiviseen offensiiviin osallistumiseen. Valmius oli - yleinen ilmapiiri yleensä ja ylijohdon reservit erityisesti huomioiden - korkea, mutta käytännön toimet jäivät sodan aattopäivinä melko vaatimattomiksi.
Jotakin Suomen korkeasta valmiudesta varmasti tiedettiin Neuvostoliitossa. Näin ollen Neuvostoliiton "vastaisku" 25.6.1941 voitaneen luokitella samankaltaiseksi "ennakoivaksi vastaiskuksi", jollaisia Yhdysvallat on 2000-luvulla harjoittanut uhkaaviksi näkemiään maita vastaan.
Siitä tuskin päästään mihinkään, että valtakunnan johdossa henki oli melko sotainen ja Saksa takuuvarmasti liittolainen. Mutta se mitä tapahtui ennen Neuvostoliiton 25.6. tekemiä ilmahyökkäyksiä, oli Suomen ja Neuvostoliiton välillä nykytermein ilmaistuna enemmänkin kriisin harmaata vaihetta kuin varsinaista sotaa. Siihen kuuluvat rajaloukkaukset ja sen sellaiset, mutta sotaa se ei ole.
Historiantutkimuksessa(kin) tehdään mielellään teesejä ja niille antiteesejä, kun jonkin ajanjakson historiaa redusoidaan yleisesityksiin. Jatkosodankin suhteen tuntuisi kansan (ja tutkijoidenkin) syvien rivien keskuudessa olevan binäärinen asennemaailma: joko oltiin hyökkääjiä tai sitten puolustajia, joko Saksan vasalleita tai sitten aivan yksin. Harmaan sävyjä ja kaikinpuolista epätietoisuutta omasta asemasta taisi silti olla aika paljon. Jos liittolaisuusajattelu ja erillisaseman kaikinpuolinen hylkääminen olisi ollut täydellistä, olisi armeija varmaankin ryhmitetty jo alunperin hyökkäyksellisesti ja lähdetty heti ensimmäisestä päivästä lähtien Saksan offensiiviin mukaan. Mutta kun näin ei tehty, on vaikea lähteä soittamaan ainoaa oikeaa totuuden torvea, oli oma näkökulma mikä hyvänsä.
Oleellista liittolaisajattelulle on Suomen Lapissa olleiden kolmen divisioonan alistaminen Saksan sodanjohdolle jo lähes kaksi viikkoa ennen sodan alkua. Sen jälkeen erillissodasta on turha puhua.
Jaha, tuo Sediksen ylimielinen retoriikka ei ketään hämää. Minkä minä sille voin, että minusta hänen mielipiteensä ja tulkintansa ovat tyhmiä, ainakin huomattavasti tyhmempiä kuin Sedistä asiasssa huomattavasti pätevämmällä siteeraatulla asiantuntijalla.
Mocartes alkaa mielestäni saada tällä "tyhmittelyllään" jo pahamaineisen häirikön mainetta, mutta kuten sanoit, sinähän et pakkoliikehdinnällesi mitään voi. Jätän nämä kommenttisi näkyville ihan kiusallani. Siinähän kaikki näkevät mihin tällä saralla kykenet.
Hassua, että oman blogisikin viimeisin kirjoitus oli otsikoitu: "Tyhmää".
Monipuolinen sanavarasto hallussa, eikä lainkaan ylimielistä? Luuletko sinä ihan tosissasi, että voit tulla esim. tänne suuta soittamaan ja sitten silittelisin vain päätäsi. Ehei, täältä pesee samalla mitalla ja puolet ylimääräistä ilmaiseksi.
Reilustihan sinua on kohdeltu tähän mennessä!
No joo, ei kyllä ole kovin korrektia tulla jyrisemään toisten blogeihin, siinä Sedis on oikeassa vaikka muuten onkin jokseenkin väärässä.
Juusolle. Eihän Saksan liikkeellelähdön hetki ollut täällä tiedossa enkä ymmärrä, miksi olisi pitänyt olla hyökkäämässä täydellä offensiivillä heti, mitä tunnut edellytettävän. Tukitoimet riittivät ihan hyvin aseveljeyden kaikinpuoliseen todistamiseen Saksan suuntaan. Epäilemättä syyllisyyskysymys oli ainakin sodanjohdon mielessä: Rytin puheestahan sellaista ei voi hyvällä tahdollakaan havaita.
Kun sinulla on paremmat teokset kotonasi, niin kerropa mitä tapahtui 14. divisioonan pohjoispuolella ja milloin.
Tulin jo kirjoittaneeksi tämän tuolla toisaalla, mutta onhan tietokoneessa sisäänrakennettu kopiokone :-)
Missään ei liene kiistetty sitä, että Suomen niin poliittinen kuin sotilaallinenkin ylin johto piti itseään nimenomaan Saksan aseveljenä, ei välttämättä kuitenkaan liittolaisena. Termien ero voi olla vain semanttinen ainakin, jos tilanne halutaan nähdä omista preferensseistä käsin (oli kyseessä sitten aseveljeyttä romantisoiva aikalaisnäkemys, aseveljeyden ja liittolaisuuden eroa korostava sodanjälkeinen virallinen näkemys tai nykyään jälleen hieman päätään nostava sotahistoriallinen romantiikka).
Kun Hitlerin 22.6. pitämän Barbarossan aloituspuheen jälkeen Suomen hallitus käski suomalaisia ulkomaanedustustoja korostamaan edelleen "puolueetonta" asemaa, Hitler itsekin lähetti Rytille puhettaan hieman lieventävän tervehdyksen. Vastatessaan kirjeeseen Ryti korosti nimenomaan aseveljeyttä.
Mitä tapahtui 14.D:n ryhmityksen pohjoispuolella kesäkuussa 1941? Todetaan ensin, että Pohjois-Karjalassa kesäkuussa perustettu 14.D oli sikäli mielenkiintoisessa asemassa, että toisin kuin divisioona normaalisti, se ei kuulunut armeijakuntaan, vaan muodosti osan suoraan ylijohdon alaisuudessa toimineista joukoista. Tämä kertoo omaa kieltään siitä, miten tärkeänä suomalainen sodanjohto piti pohjoisessa toimineiden saksalaisten ja saksalaisjohtoisten joukkojen ja etelämmässä toimineiden suomalaisten rajapintaa. Voisi jopa ajatella niinkin, että rajapintaan ei haluttu "tavallista" divisioonaa. Kertooko se ehkä jotain aseveljeä kohtaan tunnetun luottamuksen laadusta?
14.D:n vastuualueen pohjoispuolella toimivat saksalaisen Armeeoberkommando Norwegenin omat ja sille alistetun suomalaisen III AK:n joukot. AOK Norwegenkaan ei ollut organisatorisesti mikään tavallinen joukko. Toisin kuin itäiseen offensiiviin osallistuneet pohjoinen, keskinen ja eteläinen armeijaryhmä, se toimi suoraan Saksan sotavoimien yliesikunnan alaisuudessa.
Helsingissä 3.-5.6. käytyjen neuvottelujen tuloksena AOK Norwegenille luovutettiin alueellinen vastuu Oulun-Sorokan-tasan pohjoispuolella. Kuten hyvin tunnetaan, naamioivat saksalaiset joukkojensa keskityksen Pohjois-Suomeen kesäkuun alkupuolella Norjan joukkojen lomalaisten vaihdoksi. Saksasta laivattuja 169.D:n joukkoja saapui suomalaisiin satamiin 10.6. alkaen. Esikunnan siirto Oslosta Rovaniemelle ajoittui samaan aikaan.
AOK Norwegenin perustehtävä ei ollut hyökkäyksellinen. Sen tehtävä oli puolustaa Saksan miehittämää Norjaa (siitä nimikin) itäoffensiivin aikana. Tosin jo huhtikuussa 1941 oli annettu käsky myös kaksivaiheisesta hyökkäystehtävästä: Petsamon ja Murmanskin alueiden valtaamisesta. Kuitenkaan ennen 18.6. ei AOK Norwegen saanut johdoltaan lupaa keskittää joukkojaan Jäämerentien itäpuolelle.
15.6. Pääesikunta alisti Helsingin neuvotteluissa sovitun mukaisesti sille silloisen V AK:n, jonka nimi muutettiin 17.6. liikekannallepanon yhteydessä III AK:ksi.
Suomalaisen III AK:n rooli hyökkäystehtävässä oli suojata hyökkääjän sivustaa ensin Kiestigin-Uhtuan tasalle ja sitten Muurmannin rataa jatkaen kohti tavoitetta. Suomalaisen armeijakunnan esikunta sai hyökkäyksen suunnitteluohjeen päivää ennen yleistä liikekannallepanoa eli 16.6. Osin tätä taustaa vasten, muta vähintään yhtä paljon Pohjois-Suomen vaatimattomien kulkuyhteyksien vuoksi, pohjoisessa suomalaisten liikekannallepano aloitettiin itse asiassa jo 15.6. Käsky siihen ei tosin ainakaan muodollisesti tullut saksalaisilta, vaan Pääesikunnalta, joka 10.6. oli määrännyt liikekannallepanon valmisteluista.
Saksan hyökkäyksen alettua 22.6. saksalaiset pyysivät suomalaisilta lupaa ryhtyä tiedusteluun pohjoisessa. Perusteena oli mm. Sallatunturin valtauksen valmistelu, jonka arvioitiin olevan vaikea tehtävä. Suomalaiset kuitenkin eväsivät luvan maitse tapahtuvaan tiedusteluun (hyökkäystä edeltäneen "harmaan vaiheen" aikana tosin oli tehty rajaloukkauksia itse kunkin osapuolen toimesta; jossakin vaiheessa ainakin suomalainen sotahistoria on kertonut saksalaisten liikuskelleen rajan pinnassa suomalaisissa asepuvuissa itänaapuria hämätäkseen - vaikea uskoa etteikö siellä olisi kulkenut pahimpaan varmistumassa itse kutakin kansallisuutta enemmän tai vähemmän soveliailla asioilla). Lupa ilmatiedusteluun saksalaisille kuitenkin annettiin heti 22.6.. Vähän myöhemmin, keskiyöstä 25.6. alkaen, suomalaiset sallivat saksalaisten tehdä myös taistelulentoja omalta alueeltaan. Käsky välitettiin jo 24.6. AOK Norwegenillekin, mutta ensimmäinen saksalainen taistelulento pohjoisessa lienee ollut 1.7. Sallan suunnalla aloitettua hyökkäystä tukemaan tarkoitettu syöksypommittajien toteuttama tulivalmistelu.
Petsamoon tosin mentiin heti. Joukkoja tuli sinne myös Norjasta.
Kiitän Juuso. Noin sen minäkin olen oppinut.
Hyökkäys Petsamoon alkoi 29.6. Suomen alueelta.
Petsamon valtauksesta on muuten mielenkiintoinen raportti Kansallisarkistossa, muistaakseni Wasastjernan kokoelmassa, joka ei ole niin putsattu, kuin monet muut poliitikkojen ja sotilaiden tallettamat aineistot.
Berliinin lähettiläänä toimineen T. M. Kivimäen paperithan ovat tästä puhdistuksesta (historian näkökulmasta) karmaisevin esimerkki, varsinkin kun muistelmatkin ovat vain melkomoinen torso kirjaksi.
Pieniä täydennyksiä Juuson listaan:
Saksalainen pommituslentolaivue Kampfgruppe 806 1.staffel sijoittuu Malmin lentokentälle 22.6.-4.9.1941. Sieltä se suorittaa
pommituslentoja Kronstadiin ja NL:n Itämeren laivaston kimmppuun mm. Hangossa 22.6 -1941 klo 14.45 alkaen. Saksalaiskoneita lähti pommitusretkille myös muilta suomalaisilta lentokentiltä. Joissakin oli mukana myös suomalainen "opas".
Vastatoimia: Puna-armeijan joukot tulittavat suomalaisia Hangossa, Immolassa ja Pummangissa.
Joppe Karhusen (1994) mukaan venäläiset pommikoneet hyökkäsivät suomalaisia panssarilaivoja vastaan Sottungan vesillä 22.6.1941 klo 6.05. Kello 6.15 pommituskohteena oli Alskärin linnake Turun saaristossa ja kello 6.45 pommitettiin kuljetusaluksia Korppoossa. Klo 7.55 Hangossa olevat venäläispatterit avasivat tulen vuokra-alueen rajan ylitse.
Tämän jälkeen on sitten helppo sanoa täysin erillissotateesin hengessä (?):
"Rauhaa rakastava kansamme on joutunut jälleen ikiaikaisen vihollisen raa'an hyökkäyksen kohteeksi. Suomella on kuitenkin rinnallaan Suur-Saksan valtakunnan sotavoimat nerokkaan johtajansa valtakunnankansleri Hitlerin komennossa. Saksan hyökkäyksen myötä Neuvostoliiton johto on nyt joutunut oman shakaalipolitiikkansa uhriksi."
Sedis: "Hyökkäys Petsamoon alkoi 29.6. Suomen alueelta."
Tietoni asiasta ovat kyllä vähäiset, mutta eikö Petsamo ollut tässä vaiheessa vielä Suomen aluetta? Kuka hyökkäsi ja minne?
Mocartesista ei kannata välittää. Se on huomionkipeä ammativittulija, joka on oppinut nettietikettinsä Jippiin foorumeilla. Se saa kiksejä provosoinneista. Ei se ketään hämää.
Ai jaa täällä oli vielä tällainenkin "infopläjäys". Jotenkin tutun kuuloinen ja yhtä vähän totuudenmukainen kuin ennenkin.
Sanottakoo, että en ollut minä.
TM: Totta. Oikea ilmaus tietenkin on: Saksalaiset hyökkäsivät Suomen kautta Petsamossa 29. kesäkuuta.
Petsamo jatkosodassa:
Moskovan rauhassa Petsamo jäi Suomelle, lukuunottamatta Kalastajasaarennon länsiosaa.
Jatkosodassa Petsamo luovutettiin saksalaisten vastuulle [mikä ei tietenkään vastaa erillissotateesiä].
Kenraali E. Dietlin komentama vuoristoarmeijakunta, 5. Ilmalaivaston tukemana, yritti päästä noin 100 kilometrin päähän Muurmanskiin, mutta saksalaisjoukot jäätyivät asemasotaan vain 25 km Petsamon rajalta edettyään Litsajoelle.
Kesän 1944 suurhyökkäyksessä, joka oli muistaakseni maailmansodan 10. suurin hyökkäys, venäläiset keskittivät alueella olevia saksalaisia joukkoja vastaan viisi divisioonaa ja kuusi prikaatia. Niiden tukena oli tuhatkunta lentokonetta ja 16 laivaston hävittäjää.
Ylivoima riitti, mutta kenraali L. Rendulic onnistui välttämään armeijakunnan saarroksiin joutumisen. Saksalaiset vetäytyivät länteen ja luopuivat siten nikkelikaivoksista lokakuun 20. päivään mennessä. Venäjä miehitti alueen, ja se liitettiin rauhansopimuksessa Venäjään.
Lähetä kommentti